Rentoa sunnuntaita!

Moikka!
Tämä sunnuntai on todellakin ollut rento. Päätin aamulla herätessäni, että tämän päivän pyhitän täysin rakkaalle lukuharrastukselleni. Jokin aika sitten vietettiin virallista Lukurauhan päivää. Intohimoisena lukijana minua on siitä asti harmittanut, etten pystynyt täysin toteuttamaan sitä silloin. Tämän vuoksi siis päätin, että tänään on oiva päivä omalle Lukurauhan päivälleni. Tämän lisäksi ulkona on uskomattoman talvisen näköistä, joten on jälleen ihanaa istua rauhallisesti omassa huoneessa loistavan kirjan parissa tietoisena siitä, ettei tänään tarvitse miettiä tai tehdä mitään. Tällä viikolla luin jo varsin innoissani yhden kotimaisen teoksen, mutta päätin olla kirjoittamatta siitä, sillä en oikein tiennyt, mitä olisin siitä kirjoittanut. Loppuviikosta tartuin innokkaana yhteen ruotsalaiseen esikoisteokseen, jonka sain juuri päätökseen. Lukeminen oli mielestäni niin nautinnollista, että jos jättäisin kirjoittamatta siitä, en antaisi sitä ikinä itselleni anteeksi. Joten siirrytäänpä kirja-arvostelun pariin!

Stina Jackson- Hopeatie

Suomentanut Jaana Nikula

285 sivua

Otava 

Lennart "Lelle" Gustafsson on saattanut 16-vuotiaan Lina-tyttärensä bussipysäkille, josta tämän on ollut määrä nousta bussiin, Näin ei ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaan tyttö on kadonnut. Kolme vuotta tapahtuneen jälkeen poliisi on lopettanut aktiiviset etsintänsä. Lelle sen sijaan ei ole, sillä hänen on saatava tietää, mitä hänen tyttärelleen on sattunut. Hän ajaa päivittäin Pohjois-Ruotsia halkovaa Hopeatietä pitkin, ja koluaa jokaisen vastaantulevan paikan. Hän ei todellakaan aio luovuttaa, sillä outo toivo nostaa päätään tasaisin väliajoin. 

Jonkin ajan kuluttua alueen lähistölle Norrlantiin muuttavat Silje, sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Meja. Silje on viimein löytänyt itselleen miehen, Torbjörnin, jonka luokse kaksikko päättää muuttaa. Muutettuaan Silje huomaa, että päätös ei ehkä ollutkaan paras mahdollinen, mutta on kuitenkin sitä mieltä, että jatkuva muuttaminen saa riittää. Mejakin alkaa kyllästyä olosuhteisiin, sillä äidin pääasialliset harrastukset ovat viininlitkiminen sekä maalaaminen. Meja päättää hakea itselleen toisenlaista seuraa saadakseen elämäänsä lisää sisältöä. Eräänä päivänä hän törmääkin mukavanoloiseen poikaan Carl-Johaniin, joka asuu perheensä kanssa noin kymmenen kilometrin päässä Mejan asuinalueesta. Carl-Johanilla on myös mukavanoloiset veljet, eikä aikaakaan, kun Meja alkaa viettää yhä enemmän aikaa tämän kyseisen perheen seurassa. Meja tuntee olonsa miellyttäväksi, aivan kuin hän kuuluisi ensimmäistä kertaa elämässään mukavaan, välittävään perheeseen, mutta  jonkin ajan kuluttua tyttö huomaa, että jotain outoa tässäkin perheessä on. Perheen isä kertoo Mejalle, että heidän perheessään ei ole tapana käyttää esimerkiksi kännyköitä. Tyttö huolestuu, sillä häntä alkaa mietityttää, miten hän saa äitinsä kiinni tarpeen niin vaatiessa. Hänelle kuitenkin kerrotaan, että perheessä on lankapuhelin, jonka välityksellä tyttö voi olla yhteydessä äitiinsä niin paljon kuin haluaa. Lisäksi, jos Meja haluaa viettää aikaa perheen kanssa, hänen on osallistuttava ahkerasti perheen yhteisiin työtehtäviin. Aluksi kaikki alkaa sujua hienosti, mutta jonkin ajan kuluttua alkaa tapahtua jotain kummallista, jopa pelottavaa.

Lelle on Mejan opettaja, ja jonkin ajan kuluttua kaksikon välille syntyy erityinen yhteys. He saavat tukea toisistaan, Lelle pystyy juttelemaan Mejalle lähes kaikesta, jopa kadonneesta tyttärestään Linasta. Eräänä päivänä heille selviää, että myös eräs toinen tyttö on kadonnut. Mistä on kyse? Liittyvätkö Linan ja uuden tytön katoamiset jotenkin toisiinsa? Lelle käy välillä jopa vietailulla Mejan uudessa kodissa. Eräänä päivänä Lelle kuitenkin huolestuu, siillä Mejaa ei ole hetkeen näkynyt koulussa, ja siksi Lelle päättää ottaa selvää, mistä on kysymys ja lähtee vierailemaan Mejan uuden perheen luona, sillä luokalla on ollut tärkeä matematiikan koe, eikä Meja ole päässyt osallistumaan siihen. Lellen kysyessä, miksi Meja ei ole pitkään aikaan ollut koulussa, perhe väitti kivenkovaa, että tyttö on sairastunut sitkeään influenssaan. Onko kyse kuitenkaan tästä? Jonkin ajan päästä selviää, että tyttö on joutunut ongelmiin bunkkerissa. Siellä on myös eräs toinen tyttö. Siellä oltavat eivät olleet todellakaan parhaat mahdolliset. Miten kaksikko on sinne joutunut? Onko Mejan uudella perheellä puhtaat jauhot pussissa? Miten tarina päättyy? Selviääkö Meja? Entä mitä Lellelle käy? Selviääkö hänen kadonneen tyttärensä Linan kohtalo?

Tämän kaiken saat selville tarttumalla Stina Jacksonin loistavaan esikoisteokseen, Hopeatie.

Kirja todellakin nappaa lukijan tehokkaasti mukaansa. Mielenkiintoisuutensa lisäksi kyseessä on melko helppolukuinen kirja. Ainoa miinus kirjassa mielestäni on, ettei sitä ole jaettu kunnolla varsinaisiin lukuihin. Kun halusin keskeyttää lukemisen, piti välillä miettiä, mihin kohtaan lukeminen on järkevää keskeyttää, jotta lukemisen jatkaminen seuraavalla kerralla tuntuisi mahdollisimman luonnolliselta. Kyseessä oli kuitenkin mielestäni täydellinen kirja oman Lukurauhan päivän viettämiseen. Päivä on mielestäni niin mukava, että aion viettää tällaisia myös myöhemmin, varmaan jo tänään aloitan seuraavan kirjan lukemisen.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

-Anskubansku

Mukavaa maaliskuuta!

Moikka!
Ihanaa ajatella, että ainakin kalenterin mukaan kevät on saapunut. Vaikka tällä hetkellä ulkoilma on jälleen tuntunut melko kylmältä, on ollut mukava huomata, että varsinkin päivisin aurinko lämmittää jo mukavasti ja päivällä on jo selkeästi enemmän pituutta, päivisin riittää jo hiukan enemmän energiaa verrattuna esimerkiksi pimeään ja harmaaseen marraskuuhun. Harmikseni huomasin, etten ole pitkään aikaan päivittänyt blogia, ja siksi ajattelin korjata tilanteen. Kirjoja olen kyllä edelleen lukenut paljon, mutta niistä kirjoittaminen on joko ollut liian haastavaa tai olen joutunut keskeyttämään kirjan, joka on aluksi tuntunut mielenkiintoiselta, mutta tarinan edetessä tunnelma on jotenkin lässähtänyt. Muutaman viime päivän aikana olen kuitenkin taas lukenut yhden todella mielenkiintoisen kirjan. Takakannen suljettuani harmittelinkin jälleen kerran, miksi kaikki hyvät kirjat ovat niin lyhyitä. Toivon todella, että kirjahyllyssäni odottavat kirjat tarjoavat minulle lisää samankaltaisia lukunautintoja, kuin tämä kirja. Nyt on aika siirtyä kirja-arvostelun pariin.

Mary Higgins Clark- En sua silmistäni saa

Suomentanut Hilkka Pekkanen

244 sivua

Tammi

Eräänä aamuna lukiolaistyttö Kerry löytyy kuolleena oman pihansa uima-altaasta. Edellisenä iltana pihalla on vietetty juhlia sillä aikaa, kun Kerryn vanhemmat ovat hakemassa tytön siskoa Alinea takaisin kotiin. Järkytys on luonnollisesti suuri ja Aline päättää alkaa selvittämään, mitä on tapahtunut. Aline työskentelee koulussa opinto-ohjaajana, joten hän pystyy kätevästi jatko-opintosuunnitelmien ohella kysyä oppilailta, tietävätkö he jotain juhlaillan tapahtumista. Pian pihalta löydetään golfmaila, jonka varresta löydetään sormenjälkiä. Epäiltyjen listalla on muun muassa Kerryn poikaystävä Alan ja tutkimusten edetessä hänet otetaankin tutkintavankeuteen. Onko poikaystävä voinut todellakin murhata tyttöystävänsä? Perheen naapurissa yhdessä äitinsä kanssa asuu vaikeasti kehitysvammainen poika Jamie, joka väittää kivenkovaa nähneensä huoneensa ikkunasta, mitä pihalla on tapahtunut. Hänen mukaansa Kerry on ollut siivoamassa pihaa juhlien jälkeen, kun tytön poikaystävä on saapunut toivottamaan tytölle hyvää yötä, suudellut häntä, ja tämän jälkeen poistunut pihalta, eikä Kerryllä ole vielä tällöin ole ollut mitään hätää. Pojan mukaan pihalla on käynyt "iso poika", joka on halunnut pahaa Kerrylle. Jamien isä on aikaisemmin kutsunut häntä "isoksi pojaksi" ja tästä johtuen Jamien äiti Marge pitää erittäin tärkeänä, ettei tieto pääse poliisien korviin. Tutkimusten tuoksinnassa näin kuitenkin pääsee käymään ja epäilykset heräävät. Onko Jamie voinut murhata Kerryn? Haasteita tilanteeseen tuo Jamien kehitysvammaisuus. Kuinka vahvasti pojan kertomuksiin voi luottaa?

Tutkimusten ohella Aline jatkaa töitään opinto-ohjaajana. Eräänä päivänä hän tapaa Valerie-nimisen tytön. Valerie on Kerryn ystävä, ja ennen kuolemaansa Kerry on pelannut Valerien kanssa samassa haavipallojoukkueessa. Valerie vaikuttaa Alinen mielestä alakuloiselta, jopa masentuneelta. Ollessaan yhteydessä tytön vanhempiin Alinelle selviää, että myös he ovat pohtineet, onko Valeriella kaikki hyvin. Onko tytöllä jotain salattavaa? Kun tytöltä yritetään selvittää, mitä hänelle kuuluu, hän paljastaa karmaisevan seikan haavipallojoukkueen valmentajasta. Tämä on tehnyt Valerielle jotain karmaisevaa. Asian selvittyä epäilykset heräävät jälleen. Onko haavipallpjoukkueen valmentaja kohdellut myös Kerryä karmaisevasti? Selviääkö Kerryn murhaaja viimein? Miten käy Alanin, pääseekö hän vihdoinkin pois tutkintavankeudesta?

Karmaisevien tutkimusten rinnalla Aline ja muu perhe yrittävät elää mahdollisimman normaalia elämää. Hän on tutustunut samanaikaisesti erääseen poliiseista läheisesti. Olenkin tyytyväinen, että kirja päättyy karmeiden käänteiden jälkeen pääosin positiivisesti. Pariskunta on mennyt naimisiin ja lähitulevaisuudessa haaveissa saattaa siintää myös perheenlisäys.

Mielestäni En sua silmistäni saa oli hirvittävä, mutta mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjaa oli mielestäni helppo seurata etenkin siksi, että luvut olivat sopivan lyhyitä. Mielenkiinto säilyi loppuun asti ja kuten jo aikaisemmin sanoin, oli kivaa, että tarina päättyi päällisin puolin positiivisessa hengessä.

Mukavaa maaliskuun ensimmäistä viikkoa!

-Anskubansku