Mukavaa torstai-aamua!

Huomenta!
Aluksi haluan pahoitella, että edellisestä blogipäivityksestä on jälleen kulunut aivan liian paljon aikaa. Kuitenkin päiväni ovat lähiaikoinakin täyttyneet pitkälti kirjoista, sillä jalkapallo on ollut aina laji, jota en ole liiemmin jaksanut seurailla, Eilen olikin pitkästä aikaa jälleen päivä, jolloin oli ihana istua terassilla, nauttia auringosta ja huippukirjallisuudesta. Nyt aionkin pidemmittä puheitta esitellä teille viimeksi lukemani kirjan, jonka sivut kääntyivätkin lähes lentämällä. :)

Jussi Adler-Olsen- Selfiet

Suomentanut Katriina Huttunen

535 sivua

Gummerus

Jussi Adler-Olsenin aikaisemmista kirjoista tuttu poliisiryhmä Osasto Q pitää toimistoansa Kööpenhaminan poliisitalon kellarissa, kuten aikaisemminkin. On kuitenkin myös asioita, jotka eivät ole kuten ennen. Nimittäin yksi ryhmän jäsenistä, Rose on vajonnut psykoosiin. Tilanne ei ole muutenkaan kovin helppo, sillä poliisin ylin johto odottaa kuumeisesti Osasto Q:n laittavan vauhtia toimintaansa. Eikä aikaakaan, kun julkisuuteen nousee lyhyen ajan sisällä useampia rikoksia ympäri kaupunkia. Muun muassa eräästä kaupungin puistosta löydetään iäkäs nainen raa'asti pahoinpideltynä, tuntematon nainen ajelee autollaan hullunkiilto silmissään ihmisten yli ja samoihin aikoihin kaupungissa tapahtuu yökerhoryöstö. Aiemmissa kirjoissa Osasto Q on ollut tunnettu siitä, että se on koettanut selvittää vanhempia, selvittämättömiä rikostapauksia, ja siksi oli mielestäni pirteää, että joukko sai välillä selvitettäväkseen jotain tuoreempaakin. Mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti seurata, kun joukkio yrittää kuumeisesti selvittää, kuka ajaa kaupungissa ihmisten päälle. Lukijalle tosin kerrotaan, että kyseessä on Anneli, joka työskentelee sosiaalityöntekijänä ja työssään hänen on tarkoitus auttaa nuoria. Uhreikseen hän valitsee pääosin nuoria naisia, joista ei ole työssään suuremmin välittänyt. Tämä juonikuvio on mielestäni järkyttävä, joskin toisaalta tunsin välillä myös sääliä Annelia kohtaan, sillä kirjan edetessä käy ilmi, että hän sairastaa syöpää. Kuitenkin pääasiallisesti lukiessani Annelin kamalista edesottamuksista, päälimmäisiä tunteitani olivat viha ja inho.

Mielestäni oli muutenkin mukavaa, että Adler-Olsen oli saanut kirjaansa mahdutettua muutaman mielenkiintoisen juonikuvion. Myös osasto Q:n jäsenen Rosen vointia seurataan ja ryhmä pohtiikin, olisiko heillä mahdollisuutta helpottaa Rosen oloa jotenkin ja näin ollen kenties saada hänet vielä takaisin ryhmään,

Kuinka Osasto Q:lle käy? Saavatko he selville, kuka ihmisten päälle ajelee. Entä onko Kööpenhaminassa lyhyen ajan sisällä tapahtuneiden rikosten välillä jokin yhteys? Saavatko he ylimmän johdon vakuuttuneeksi toiminnastaan?

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q-sarjassa on ennen tätä ilmestynyt kuusi osaa, ja mielestäni ne ovat kaikki lukemisen arvoisia, eikä Selfietkään aiheuttanut pettymystä. On ihanaa, että kirja on paksu, sillä sen verran koukuttavasta kirjasta on kyse!

Nautinnollisia kesäpäiviä kaikille!

<3:Anskubansku

Aurinkoista aamua!

Moi!
On jälleen tullut aika esitellä viimeksi lukemani kirja, mutta täytyy todeta jo tässä vaiheessa ennen varsinaisen esittelyn aloittamista, etten oikein osaa kuvailla sanoin, mitä mieltä teoksesta olin, Teos oli jollain tavalla sekava, ja välillä tuntui, että sitä oli hyvin vaikea seurata, toisaalta taas kirjan juoni piti hyvin otteessaan, ja ajoittaisista keskittymisvaikeuksista huolimatta päätin, että haluan lukea kirjan loppuun. Joten pidemmittä puheitta, tervetuloa jälleen uuden kirja-arvostelun maailman. :)

Anna Ekberg- Salattu nainen

Suomentanut Katriina Luoma

421 sivua

Minerva

Louise ja Joachim elävät onnellista, idyllistä elämää Christiansön saarella, jossa Louise pyörittää pientä kahvilaa. Eräänä päivänä kahvilaan ilmestyy mies, joka väittää Louisen olevan muutama vuosi sitten mystisesti kadonnut vaimonsa ja lastensa äiti, Helene. Asiaa aletaan tutkia tarkemmin, ja Dna-tutkimuksissa selviääkin, että Louise ei olekaan se henkilö, joka on itse tähän saakka kuvitellut olevansa. Lisäksi röntgenkuvista paljastuu, että muutamia vuosia sitten hän on saanut päähänsä kovan iskun, joka on todennäköisesti johtanut muistinmenetykseen. Kun testit on saatu tehtyä, asia on varmistunut. Louise todellakin on Helene Söderberg, Edmundin vaimo, kahden pienen lapsen äiti ja suuren yrityksen perijätär. Louisen on pakko tehdä päätös, luopua elämästään Joachimin kanssa ja astua takaisin vanhaan elämäänsä, Heleneksi, Edmundin vaimoksi ja pienten lastensa äidiksi. Tämä ei käy kovinkaan helposti, kuten odottaa saattoi, sillä Edmundia kohtaan hänellä ei ole juuri minkäänlaisia tunteita, kun taas lapsiinsa tutustuessaan vahva suojeluvietti nostaa nopeasti päätään. Helenen totutellessa uuteen elämäänsä myls Joavhimin edesottamuksia seuraillaan melko tiiviisti, sillä kun hänen tuntema Louise ei ollutkaan Louise, hän haluaa selvittää, kuka on oikea Louise ja mistä Helene on saanut itselleen Louisen henkilöllisyystodistuksen. Lisäksi myös Helene haluaisi saada selville, mitä on tapahtunut juuri ennen hänen katoamistaan. Sitä hän yrittääkin selvittää löytämästään kuitista.

Kuten jo alussa kirjoitin, kirjassa oli ensimmäisistä sivuista paljon tapahtumia ja tempoa ja tällä ertaa se ainakin itseäni lukijana häiritsi vähän, sillä tapahtumia oli välillä mielestäni hieman haastavaa seurata. Tarinan mukana kulki niin paljon erilaisia juonikuviota, muun muassa muistinmenetys, sota-ajan pahuudet ja hullut taiteilijat. Koska tarinassa oli noin paljon erilaisia sisältöjä, ainakin itselleni tuli mieleen, ettei kirjailija ole koko aikaa itsekään täysin varma, mihin suuntaan lähtee tarinaa viemään. Mutta selviääkö Joachimille, mikä salattu nainen loppujen lopuksi on?

Aloittaessani lukemaan, minusta tuntui, että tässä on kirja, jota en pysty laskemaan käsistäni hetkeksikään. Kuitenkin välillä tapahtui "lässähdyksiä", joiden aikana teki mieli luovuttaa. 

Kuitenkin takakannen suljettuani olen ihan tyytyväinen, että luin tarinan loppuun.

Jos teos tulisi arvostella tähdin, antaisin sille 3 tähteä.

Mukavaa loppuviikkoa!

-Anskubansku

Mukavaa sunnuntaita!

Heips!
Kuluneen viikon aikana on jälleen tullut luettua kaksi varsin mukaansatempaavaa kirjaa. Harmikseni joudun toteamaan, että toinen niistä on sellainen, josta en voi teille kirjoittaa, sillä kyse on kirjasta, joka kuuluu kirjasarjaan, josta olen harmikseni lukenut vain kirjan sieltä ja toisen täältä, enkä järjestyksessä, kuten kirjailijat ovat ehkä sarjaa kirjoittaessa ajatelleet. Jättämällä kirjoittamatta siitä kirjasta, varmistan ainakin, etten tee turhia juonipaljastuksia.
Kuitenkin viimeksi lukemani kirja on sellainen, josta pystyn kirjoittamaan turvallisesti, joten siitä kerron teille seuraavaksi ilomielin.

Ane Riel- Pihka

Suomentanut Katriina Huttunen

248 sivua

Aula & Co

Tarinan keskiössä on Liv, joka on kirjan alkaessa alle kouluikäinen. Hän asuu perheensä kanssa pienellä saarella, joka on kutsumanimeltään Pää. Elämä on Livin itsensä mielestä varsin normaalia, hyvin lämminhenkistä. Livin äiti Maria on niin lihava, ettei hän kykene liikkumaan sängystä mihinkään, isä täyttää perheen kotia kaikenlaisella turhalla romulla ja on jopa julistanut tyttärensä uolleeksi, sillä Liv joutuu elämään yksin pikkuruisessa kontissa, eikä saa ottaa kontaktia ympäröivään maailmaan. Jo tämä aiheuttaa lukijassa hämmennystä, sillä se, minkä Liv kokee täysin normaalina, ei varmastikaan yhdenkään lukijan mielestä ole millään tavalla normaalia.

Vielä hyytävämpää kuin perheen normaali arkiasetelma on mielestäni kirjan aloitus. Alussa nimittäin Livin isä Jens tappaa äitinsä tukehduttamalla tämän, jonka jälkeen nainen poltetaan. Mutta mikä saa pienen tytön isän toimimaan näin, sillä Jens on ammatiltaan puuseppä ja Liville on annettu aina sellainen kuva, että kotona on turvallista ja että hänen vanhempansa rakastavat häntä. Kirjan edetessä Jensistä selviää myös lisää hurjia puolia. Vielä oudomman tukehdutustilanteesta tekee mielestäni se, että Jens antaa Livin olla mukana tässä karmaisevassa tilanteessa? Mutta miten taas on mahdollista, ettei Jens huomaa myös poikansa Carlin näkevän koko tilanteen? Ja kun tilanne alkaa suistua raiteilta, eikä korjausliikettä tehsä, on odotettavissa vielä suurempia vahinkoja. Ensimmäisiä Jensistä selviäviä outoja puolia on tämän uskomaton halu kerätä tavaraa. Tavaraa on oltava hirvittävät määrät, eikä mitään saa heittää pois. Jens ei ilmeisesti ole ikinä toipunut isänsä poismenosta ja tämä saa miehen käyttäytymään kyseenalaisesti. Kirjaa lukemalla eteenpäin lukijalle selviää paljon hurjia asioita perheen tilanteesta, jopa jotakin sellaista, jota ei hurjuutensa takia olisi halunnut tietää. 

Kirjaa rytmittivätkin mielestäni mukavasti Livin äidin Marian tyttärelleen kirjoittamat kirjeet, Lähes jokainen luku päättyy Marian tyttärelleen osoittamaan kirjeeseen.

Kirja on loppuun saakka varsin mielenkiintoinen. Vielä viimeisilläkin sivuilla on paljon tapahtumia, ja lukijalle selviää muun muassa, kuinka Marialle lopulta käy.

Kirjan tyylilajia on mielestäni vaikea määrittää, sillä mielestäni kyse ei ole dekkarista, mutta myöskään esimerkiksi kauhuromaanista ei nähdäkseni ole kyse kirjan ajoittaisista jopa pelottavista kohdista huolimatta. Kirja oli ahmittava loppuun hyvin nopeasti paitsi kiinnostavuutensa, myös lyhyytensä vuoksi, vaikka välillä se tuntuikin hyvin ahdistavalta.

Hyvää yötä ja mukavaa alkavaa viikkoa! :)

-Anskubansku